Pelkään jo kuollakseni. Masennukseni on näillä näkymin palannut ja tämä kaikki on ollut yhtä hyytävää alamäkeä. Elämänhaluni ei ole vielä kadonnut, sillä olen enemmänkin turhautunut nykyiseen tilanteeseeni. Miten kestän vielä tulevan vuoden tätä helvetin työmaakoppia? kaikkea tätä paskaa ja likaa ympärilläni? Olen aina ollut se kiltti tyttö, joka on vain kiltti ja viaton. Nyt tuntuu, että kaikki ne tukahdetut tunteet haluavat päästä esiin. Aloin eilen jopa ajattelemaan kaikkea sitä helvettiä mitä koin entisessä kodissani. En tiedä mistä yhtäkkiä tämä masennusjakso taas alkoi!
Hyvä on, tiedän syyn. Syyni on vain niin typerä, että en haluaisi sen olevan masennukseni syy. Koen nimittäin olevani vajavainen kaikessa. En omista ihmissuhteita juurikaan(ei perhettä,ystäviä,sukua), en tee asioita kuten muut tekevät, liikun kuin hullu ja silti olen lihavampi kuin muut. En omista edes kotia! Tai miten tämä voi olla koti, kun tämä on tällainen miesten sisustama työmaakoppi, jossa kenkiä säilytetään pöydällä ja ruoka syödään lattialta! Ihmiset eivät elä tällä tavalla! En ainakaan minä! Minä rakastan visuaalisuutta. Ahdistun kun en pääse kokemaan sitä. Ahdistun myös tässä nykyisessä asumuksessani sitä, että joka helvetin päivä on samat rutiinit ja samat ruuat ja samat puheenaiheet. Aina kaupan valmisruokia, samaa mehua vuodesta toiseen, samaa shampoota, samat hedelmät, mökille vähintään 40 kertaa viikossa(niin sanottu mökki, raihnainen paskakasa!). Tulen hulluksi! HULLUKSI! Odotan vain joka sekunti sitä milloin pääsen pois tästä kaikesta paskasta. Voisin aloittaa oman elämäni, jossain kaukana muualla. Siellä missä kukaan ei tunne minua. Kaliforniassa tai missä tahansa haluankin.

Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että tämä on ohimenevä masennus. Aloin taas kuunnella Nirvanaa pitkästä aikaa. Ah, tämä tuntuu niin ihanalta. Vihdoinkin kunnon ruokaa sielulleni. Kaikki kauniit kappaleet kuten Pennyroyal tea,dumb,polly,where did you sleep last night jne. jne. Tulee ihan kielikurssini aikaiset ajat mieleen. Silloin olin ihan mielettömän ihastunut Kurt Cobainiin. Ostin julisteita, cd:t oli pakko saada ja kaikki mikä liittyi Nirvanaan niin oli niin taivaallista! Nyt tunne alkaa olla melkein sama, mutta nyt siinä on jotain vielä hienompaa, sillä olenhan kuunnellut Nirvanaa kohta 2 vuotta(herranjestas!!!!niin kauan jo!ei tunnu yhtään siltä). Nämä biisit iskevät suoraan tajuntaani, sillä niissä on myös vuosien takaiset muistot takana. Mahtavaa. Somehting in the way.......mmmm-m..........something in the way......mmm-mmmm.........something in the way.............mmmmm-mmmmm.......yeah. Aivan mahtavaa! Kuin joku sisäinen orgasmini purkautuisi tässä samalla kuin kuuntelen. Siis aivan mahtavaa! Hoen sitä koko aika, mutta tämä on mahtavaa! Ihan mahtavaa!Taidankin heti huomenna käydä hakemassa Cobainin julisteeni ja kiinnittää sen ylpeänä seinälleni. Seinässäni on tyhjä kohta ja nyt tajuan, että Kurtin kuvaahan se on vain odotellut! Ehkä jonain päivänä vielä vierailen Seattlessa hänen synnyinseuduillaan.

Tästä orastavasta masennuksestani vielä sen verran, että uskon sen myös johtuvan siitä, että tunnen olevani melkoisen yksinäinen. En tunne, että kukaan välittäisi minusta tosissaan. Olen aina ollut perheessä se, joka tallataan jalkojen alle ja kiva kiusoitella, sillä enhän minä mistään suutu. Nyt kun viime viikonloppuna olin ystäväni sukulaisten luona Helsingissä, niin koin jotain sellaista mistä tunnen jääneeni paitsi. Ei minulle kukaan soittele ja kysele missä olen ja mitä teen. Ei kukaan kotona juttele tossisani minulle ja minun asioistani. Minusta olisi myös kiva syödä sellaisen oikean perheen kanssa ja jutella niitä näitä. Se olisi ainakin yksi unelmani. Ilman riitelyä ja huutoa, saatika mykkäkoulua. Olisi kiva vaikka leipoa äidin kanssa yhdessä tai käydä hänen kanssaan ostoksilla. Olisi kiva katsoa perheen kanssa samaa ohjelmaa. Olisi kiva käydä yhdessä ulkona syömässä. Se olisi niin taivaallista! Niin tavallista! Olisi ihanaa kun joku kehuisi minua jossain asiassa. Tällä hetkellä tämä kaikki on tietenkin mahdotonta, sillä ei minulla ole ketään, jota kutsuisin perheekseni. Voisin tietysti unelmoida, että tekisin näitä asioita oman perheeni kanssa, mutta en tiedä onko minusta siihen, sillä en saanut mistään perheen mallia. Tietysti voisin käyttää hyvää mielikuvitustani ja kuvitella millainen olisi kiva perhe. en kuitenkaan tiedä pystynkö ikinä rakastumaan keheenkään yhtä lailla kuin hän olisi rakastunut minuun. Olen yleensä se, joka rakastaa. Ajattelin, että ehkä elän loppuelämän ihan mieluusti yksin. Kuulostaahan se melko rajulta, mutta en tiedä onko minulla vaihtoehtoa. Minua vaivaa ajoittaiset mielenterveydenongelmat, itsetunto-ongelmia, alemmuuskomplekseja ja ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Hassua, sillä liikun silti hyvissä piireissä!(noh, kaverini liikkuu, minä kuljen perässä...)

Haaveistani olisikin yksi saada tasapaino elämääni.

Joka tapauksessa tämä Nirvanan musiikki on niin mahtavaa, että pää hajoaa! Toivottavasti tämä masennusviestini on viimeinen. Toisaalta on myös mukavaa rypeä tällaisessa masennuksen ja itsesäälin sekamelskassa. "Kukaan ei rakasta minua", "olen vihattu", "kukaan ei tykkää minusta", "kukaan ei halua olla ystäväni", "Olen lihava" jne. jne.

Nyt jatkan Nirvanan kuuntelua....

I like it - I'm not gonna crack
I miss you - I'm not gonna crack
I love you - I'm not gonna crack
I killed you - I'm not gonna crack

YEAH!