Minä olen todella lähdössä. Vuosien haaveilujen jälkeen olen todella lähdössä au pairiksi vieraaseen maahan, vieraaseen perheeseen vuodeksi. Minun unelmani on todella toteutumaisillaan! Tänään tapasin kahvitauolla W:n, joka oli kotoisin San Franciscosta. Istuimme kahdestaan W:n kanssa kahvihuoneessa ja en oikein tiennyt miten olisi pitänyt olla, sillä hiljaisuus kävi sietämättömäksi.

- So, I heard that you're from United States?, sanoin oikeasti kiinnostuneena
- Yes, I'm from San Francisco. And I heard that you would like to be au pair?
- Yes, I will go next summer if everything goes fine

Olin oikeasti kiinnostunut kaikesta hänen sanomastaan, sillä hän oli pala minun unelmastani! Pala Kaliforniaa! Mikä mieletön fiilis! Sitä on vaikea edes näin sanoin kuvailla. Siemailin kahviani kaikessa rauhassa ja katsoin häntä tarkkaavaisesti. Vai San Franciscosta, vau todellakin. Mieleni tulvi kysymyksiä, Kauanko olet ollut täällä? Mitä pidät suomesta? Milloin lähdet takaisin kotimaahasi? Mitä ikävöit eniten? kerro kerro kaikki kauneus ja upeus Kaliforniasta! Lopulta päädyin ainoastaan kysymään, että Miten hän päätyikään näin Pohjoiseen kuin Suomeen. Noh, vastaus oli sama kuin melkein kaikilla joiden kanssa olen jutellut eli Australiaan ei päässyt lähtemään. Suomeen sitten!

Olen siis koittanut henkistä kestävyyttäni kohta muutaman päivän vapaaehtoistyöntekijänä lastentarhassa 4-vuotiaiden parissa. Mietin, että onko parempaa paikkaa harjoittaa sosiaalisia taitoja? yhteisiä pelisääntöjä ja opetella elämään tässä ja nyt? Pohdintojen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ei ole! Lapset eivät vertaile itseänsä toisiinsa vaan ovat ylpeästi sitä keitä he todella ovat. Useimmiten sanovat mielipiteensäkin melkoisen mutkitta. Lapset ottavat kaikki mukaan leikkeihinsä, eikä ole mitään typeriä rajattuja porukoita, että kuka kuuluu kenenkin porukkaan. Kaikki ovat kaikkien kavereita. Näin pitäisi olla ihan näin aikuistenkin maailmassa. Tässä kohtaa lapsilta pitäisi todellakin ottaa mallia. Ja vielä se hetkessä eläminen. Lapset jos ketkä osaavat sen taidon. Heille kun näyttää leppäkertun, niin sillä hetkellä se on jotain maailman suloisinta ja kauneinta mitä he ovat ikinä nähneet. Tai pelkkä linnun laulu saa heidät pysähtymään ja kuuntelemaan. Lapset keksivät tekemistä, vaikka pihalla olisi ainoastaan pari multakasaa, pieni nurmikenttä ja pienen pieni kivi. Siinä riittääkin puuhaa heille vaikka koko päiväksi! Ihailen heitä todella tästä taidosta. Aikuisten maailmassa tarvitaan upeat muotireleet, huippunopea auto turbodieselillä ja vakiosäätimineen. Talosta puhumattakaan. Sitten aikuisten maailmassa voi ehkä olla edes vähän iloinen. Vain vähän. Aina pitäisi saada enemmän ja enemmän. Lapset eivät edes mieti tällaisia. Tosin ehkä siihen suuntaan ollaan menossa, sillä nykymaailma vain ruokkii sitä.

Tänään myös moraalini pistettiin todellakin koetukselle. Milloin on väärin ja milloin oikein? Taneli sanoi Jennaa tyhmäksi ja Jenna sanoi Tanelia idiootiksi. Kumpaa pitää nyt rankaista? Vai pitääkö rankaista kumpaakaan? Pitääkö sanoa vain, että antakaa olla ja esittää etäistä aikuista vai pitääkö pitää kunnon saarnat molemmille, jonka jälkeen lapset todennäköisesti pelkäisivät minua. Vai pitäisikö sanoa, että tyhmä tai idiootti ei ole edes kovin paha sana? Mistä minä voin tietää! Vieraiden lapsia, niin mistä minä tiedän kuinka lasta tulisi kasvattaa! Ehkä sitten kun on omia lapsia, niin muotoutuu se kuva siitä, että mikä on meidän perheen moraali.

Syyllistyin itse tänään valehteluun. Minä törkimys. H oli päiväunille mennessään niin kiintynyt minuun, että halusi välttämättä käteni nukkumakaverikseen. Toki annoin sen hänelle, mutta kun minun piti lähteä kahvitauolle, niin lupauduin palaamaan hetken kuluttua takaisin, jos hän vain päästäisi käden matkaani. En koskaan palannut. Toki pyysin vilpittömästi anteeksi H:lta, mutta silti olihan se ilkeästi tehty, kun lapsiparka odottaa tippa linssissä hoitajansa saapuvan, joka ei sitten koskaan saavukkaan. Kuin se tarina koirasta, jonka omistaja ei koskaan metsään sen jätettyään hakenut sitä takaisin.(oliko tuo edes tarina vai muistelenko ihan omiani?) Lapsilta kuitenkin opimme sen, että valehtelu on tyhmää. Lapselle valehtelun vaikutukset ovat hyvin suuret, sillä he ovat vielä niin viattomia ja puhtosia. Aikuisissa emme enää näe tätä valehtelun vaikutusta, sillä he kohtaavat sitä päivittäin eli ovat immuuneja tälle. Ovat niin sanotusti menettäneet viattomuutensa. Heistä on tullut yksi valehtelijoista. Yli kymmenen ikävuoden jälkeen tämä ilmiö voimistuu vuosi vuodelta ja kohta valehtelu on niin luontevaa, että siitä kertoo kuin eilispäivän kalareissusta.

Tahtoisin ehkä kokea vielä jälleen kerran ne lapsen aivot. Minä olen jo muovautunut aikuisten maailmaan, joten paluuta ei ole. Tahtoisin jälleen nauraa nähdessäni suloisen koiranpennun, hyppiä riemusta, kun jälkiruuaksi on omenanpala, olla onneni kukkuloilla, kun joku kehuu piirrustustani, olla päivän prinsessa, kun aikuinen pyytää minua auttamaan jossain, näyttää tunteeni yhtä mutkitta, itkeä milloin haluan ja missä haluan, vaikka ilman syytä. Olla lapsi.