Minulla on ollut oikeastaan mahtava viikonloppu, sillä olen saanut monta uutta ystävää ja olen aina toivonut kaveriporukkaa, joka on iso ja tekee yhdessä kaikkea hauskaa. Minä ja P ja sitten ne loput ovatkin poikia. Poikien kanssa on miljoona kertaa hauskempaa! Nyt tässä ei ole tullut nukutuksi viimeiseen kahteen yöhön, joten olokin sen mukainen. -- Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää. Olen työpaikan sonni,porsas sekä apina, suu täynnä kuivaa heinää--. Ja olen aina halunnut viettää yön ison jätkäporukan kanssa yhdessä! Juoda viinaa niin paljon kuin pää kestää! Paljon nauramista! Paljon kriisejä! Ja ne pojat oli kaiken lisäksi vielä mahtavan mukavia ja kekseliäitä ku mentii niitten kans mm. piknikille kallion päälle ja tehtii kaikkea kivaa:)

Silti minua jotenkin ärsyttää joku asia. En tiedä mitä he pitävät minusta. Olenko heidän mielestään vain ärsyttävä hihittelijä vai ihan kiva tyyppi? Asiasta ärsyttävämmän tekee se, että tuntuu, että olen vain tyttö, joka lohduttelee poikia, jotka eivät saaneetkaan ystävääni lämpiämään itseensä. Helpottaisi paljon jos tietäisin, että edes yksi heistä pitäisi minua mukavana tyyppinä! Tai edes lähellä normaalia! Jotenkin tuntuu niin kamalan ahdistavalta kun tuntuu, että minun pitäisi koko aika esittää jotain muuta olemalla esimerkiksi karismaattisempi, sosiaalisempi ja iloisempi. Kiinnostava siis. Tietysti voisin olla yrittämättä yhtään olla tutustumatta keneen ja olla vain hiljaa, mutta se menisi lopulta siihen, että en tutustuisi keheenkään. Olisin ilmaa kaikille. Ei sitä kehtaa töksäyttääkää, että "hei, mitä pidätte minusta?". Itsetuntoni ei ehkä ole vielä niin vahva, että tuntisin oloni hyväksi, vaikka minusta ei pidettäisi. Haluan olla pideety. Suurin pelkoni on, että minua ei huomata. Se on pahin painajaiseni. Tuntuu useasti siltä, että olen ihan ystäväni varjossa. Siis ihan liian varjossa! Niin siis en kaipaa tuhansia miehiä juoksemaan perääni vaan tahdon vain jo viimein tavata sen oikean. Tahdon vain hänet yhden, sen yhden ainoan oikean nimeltä O.
okei eli minusta tuntuu, että en ole tarpeeksi riittävä. Noh, kai se on vain jatkettava elämää olemalla oma itsensä ja jos tää uusi ystäväporukkani ei pidä minusta, niin en voi sille mitään. Tämä kaikki selviää varmasti ensi viikolla kun taas nähdään. Täytyy vähän katsella miten minuun suhtaudutaan ja sen perusteella tehdä tuttavuutta.

Ja yllätys, yllätys tappelin taas tulisen verisesti äitini kanssa. En jaksa kyseistä henkilöä. Tiedän, että nyt ei ole enää minussa vika vaan siellä toisessa päässä. En jaksa tätä ikuista tappelemista kyseisen henkilön kanssa. Niin rasittavaa ihan kaikin puolin.

Vielä uudesta kaveriporukastani, että tuntuu myös välillä, että olen ainut joka ei ole sisäisesti ehjä. Muut tuntuvat niin hirveän tasapainoisilta nuorilta ja rehdeiltä nimenomaan. Ja kohteliailta!ja ystävällisiltä! Minä olen yksi heistä ja minulla on paljon opittavaa, mutta silti välillä pelottaa, että kasvanko henkisesti ikinä elämässäni samalle tasolle.

Viestini on sekava, sillä valvomista on kertynyt sellaiset 50h ainakin, joten tänään illalla varmasti nukuttaa:)